Julkaistu 24.10.2022
Kirjoittaja: Sami Juntunen
Viimeisen pisaran ylittämisen jälkeen 22.10.2022
Jokaisella meillä on rajamme jota kestämme hyvin. On se sitten mikä vain, sitä ei voi ylittää ilman
seurauksia. Sen ylittäminen muuttaa meitä itseämme ja suhdettamme ympäröivään maailmaan.
Joillain henkilöillä raja ei ylity juuri koskaan. Toisille se ylittyy ja tilannetta jatketaan kohtuuttoman
kauan. Kerron erityisesti ensimmäisestä kerrasta kun minun viimeinen pisaran ylitettiin ja sen
jälkeisestä ajasta.
Kun olin peruskoulussa, minua kiusattiin jatkuvasti. Sitä oli kestänyt jo vuosia. Se oli normaali
tilanne ja silloin jokainen yksittäinen kiusaaminen aiheutti tunteita ja ikävää oloa. Vuosia kului ja
tilanteet jatkuivat. Tunteet kasvoivat ja tulivat vaikeammaksi kestää. Kiusaaminen oli usein fyysistä,
mutta haukkuminen kuului myös asiaan. En tiennyt miten suhtautua. Opettajat eivät puuttuneet
kiusaamiseen ja sitä pystyttiin tekemään heidän valvovien silmiensä alla jopa tunneilla. Viimeinen
pisara ylittyi ensimmäisen kerran kun luokat olivat yhdessä kokoontumassa. Minua haukuttiin
jälleen opettajien valvovan silmän alla. Sillä kertaa en kestänyt ja kerjäsin armoa. Muistan jopa
menneeni polvilleni ja sanoin sen valtavan tunnemyrskyn vallassa. Se tunne kun tämän tekee ja
toinen minulle lähes tuntematon henkilö toiselta käy kiinni sekä sanallisesti ja fyysisesti tyrmistytti
minua. Toki omalta luokalta mukaan liittyi ihmisiä ikäänkuin todeten: tätähän me olemme
odottaneet ja ajaneet takaa. Henkilöitä oli useita ja sanat ovat kauan sitten unohtuneet. Avoimen
ivan muistan vieläkin. Siitä on yli 30 vuotta. Olettamus, ettei joitain rajoja ylitettäisi, poistui kerralla.
Opettajat näkivät tämän eivätkä estäneet tai puuttuneet. Tuona hetkenä tuntui, että tunteet olisivat
kuolleet. Sitä olotilaa ei toivoisi kokeneensa. Pahinta oli, että tämä oli vasta alkua oikein pahalle
kiusaamiselle. Se ei ollut kätkettyä. He sanoivat sen hyvin selvin sanoin suoraan opettajien
läsnäollessa. Seuraavat vuodet he toimivat sen mukaan.
Ensimmäisinä vuosina sen jälkeen mikään ei tuntunut missään. En kokenut tunteita riippumatta
siitä haukuttiinko, hakattiinko vai potkittiinko minua. Kun minua haukuttiin ei enää tuntunut pahalta.
Tunteet kuolivat jo eikä tilanne muuttunut siltä osin. Kun hakattiin yritin välttää iskuja. Toki ne tulivat
perille. Fyysistä kipua ei lopulta yleensä tullut niin, että siihen erikseen reagoisi vaikkapa
huutamalla kivusta. Sama oli potkimisessa. Kipu saattoi tuntua jossakin määrin, mutta ei sitä
miettinyt kuin väliaikaisena tuntemuksina. He olivat jo muutenkin osoittaneet toistuvasti lisäävänsä
kiusaamista kun jotenkin reagoin. Tunteet kun olivat jo kuolleet niin en lopulta kyennyt edes
osoittamaan kokevani kipua. Kipukynnys kasvoi myös.
Useita vuosia ilman tunteita kului. Jopa henkilöt jotka kutsuivat itseään ystäväkseni kiusasivat
minua yli rajojen. Kerran 8. Luokalla ollessani olin mennyt yhtä ystävääni auttamaan kaupungille.
Kun lähdimme kotiinpäin kiitos siitä oli haukkua minua ufoksi ja totesi että olisi parempi että tekisin
itsemurhan. Olin taas viimeisen pisaran partaalla. Näin jo itseni kuolleena ja mietin kuinka kestäisin
vielä päälle vuoden. Hänen sanansa kuulostivat jo todella huokuttavilta, eikä se sillä kertaa ollut
kaukana. Tuossa tilanteessa koin tunteita, vaikka ne normaalisti olivatkin jo kuolleet minun
osaltani. Tämä oli uusi raja viimeiselle pisaralle. Minun onnekseni tämän kiusaamisen näki nuori
tyttöjoukko, joka otti meihin kontaktia. He pummivat rahaa ja kaverini antoivat. Minä jouduin
toteamaan ettei minulla ollut rahaa mukana. En siis voinut antaa. Koin kuitenkin mukavia tunteita
tyttöjä kohtaan ja he kehuivat minua oikein urakalla. Nämä kaverini he haukkuivat oikein kunnolla
lyttyyn ja se tuntui minusta hyvältä. Pitkästä aikaa koin tunteita ja ne olivat positiivisia. Kaverit
voivat minut pois tilanteesta kun eivät nähtävästi kestäneet. Koin itseluottamusta ehkä
ensimmäistä kertaa ikinä tai ainakaan vuosiin. Kavereitani sapetti enemmän kuin pystyin
ymmärtämään. Heidän ilmeensä ja sanansa jo osoittivat sen. Heidän ratkaisunsa oli ottaa käsistä
kiinni, toinen toisesta ja toinen toisesta. Toteamus ja toiminta: Sami menee nyt junan alle, sanoi
toinen ja molemmat heistä ottivat kiinni kädestäni. Molemmat ottivat eri kädestä. Valahdin maahan
ja toiminta epäonnistui. Kannan edelleen tilanteesta pelkoja kun se palaa mieleen. Kuitenkin tuo
päivä oli ensimmäinen jona sain itseluottamusta. Päätin, että kiusaaminen loppuisi ennen 9.
Luokan loppua. Sain ensimmäisen koetun tunteen takaisin jossain määrin. Kuitenkin tunteiden
opettelu kaikkine mutkineen oli vielä alussa.
Toki viimeinen pisara on ylitetty tämän jälkeenkin joinain vuosina. Siitä on seurauksensa. Muutun
edelleen joka kerta. Nykyään pystyn jo hieman valitsemaan muutoksen suuntaa. Hyvä niin.