Kirjoittanut Samuli A.
Julkaistu 10.3.2021
Toipumisorientaatiosta vasta-alkajan silmin nähtynä
Toipumisorientaation liittyy toipumisen polku -ajattelu. Se lähtee kohtaamisesta, jossa tapahtuu yhteyden luominen. Myös toivo, vastuu ja vahvistuminen ovat tärkeänä osana toipumisen polulla. Mielenterveysongelmista toipuminen nähdään prosessina, jossa henkilö ohjaa itse itseään ja pyrkii löytämään uusia voimavaroja, joita jokaisella on. Arvot ja asenteet kuin myös tunteet ja muut tärkeät asiat ovat mukana tässä muutosprosessissa. Näin ihminen pystyy elämään normaalia elämää, vaikka kärsisikin mielenterveysongelmista. Toipumisorientaatioajattelussa ei keskitytä hoidon tärkeyteen, vaan pyritään oman itsen parantamiseen myös itsenäisesti toimien.
Toipumisorientaatio ajattelu on ilmeisesti lähtenyt liikkeelle Pohjois-Amerikasta kansanliikkeestä 1970-luvulta. Suomessa tätä on ollut ainakin 2010-vuodesta asti, jolloin se oli osana kansallista mielenterveys- ja päihdeohjelmaa.
Toipumisorientaatiota ei pidetä keinovalikoimana tai menetelmänä. Toipumisorientaatiossa voidaan kritisoida hoidossa ilmeneviä rakenteita ja sisältöä. Erilaiset käytännöt ja esteet kuntoutumiselle ja hoidon saannille ovat usein ongelmia apua tarvitsevalle. Inhimillisyyden korostaminen on tärkeää, ja myös henkisten tarpeiden huomiointi. Monet asiat saattavat jäädä huomioimatta, ja näin ne siis voivat jäädä ilman niiden tarvitsemaa huomiota.
Aina samalla tavalla ajattelu ja toimiminen ovat asioita, joihin toipumisorientaatio pyrkii vaikuttamaan. Voisikin ennemmin ajatella miten ajattelemme, sekä kytköksiä ärsykkeisiin, ajatuksiin, ympäristöön ja myös tunteisiin. Itsensä haastaminen ja muutokseen pyrkiminen ovat tavoiteltavia asioita. Sairauden käsitteestä irrottautuminen on keskeistä, ja tämä vaatii ajattelun muutosta.
Oman elämän merkitys ja elämän tarkoitus ovat keskiössä. Näiden tarve korostuu, kun koemme kriisin ja haemme uutta suuntaa. Pelkkä motivointi ei välttämättä johda siihen, että motivoituisimme. Vaan toipujan omat tavoitteet ja kiinnostuksen kohteet ovat motivoitumisessa tärkeitä. Uteliaana pysyminen ja kokemukset onnistumisesta ovat tärkeitä, että saisimme aktiivisemman otteen, ja joskus ympäristö, jossa toimimme, vaikuttaa myös paljon motivaation syntymiseen.
Yhteyden luominen itseen ja muihin sekä ympäristöön vakavan kriisin jälkeen, on uudessa tilanteessa aloitettava. Kohtaaminen on pyrittävä pitämään arvostavana, jotta kohtaaminen tapahtuisi sekä ammattilaisen että kuntoutujan välillä rakentavasti. Toivon ylläpito on tärkeä tehtävä niin ammattilaiselle kuin vertaisellekin. On tärkeää luottaa toipumisen mahdollisuuteen. Stigman vähentäminen ja positiivisuus vähäisenkin toipumisen suhteen on toivoa luovaa.
Mielekkäät sosiaaliset roolit ja sosiaaliset tukijärjestelmät sekä vahvuudet ja voimavarat ovat luonteenomaisia toipumisen prosessille.
Osallisuus on yhteyden luomista itselle tärkeisiin ihmisiin, toimintoihin ja asioihin. On eri asia olla aktiivinen toimija kuin passiivinen vastaanottaja. Myös empatia on osa toipumisorientaatioajattelua. Toipuminen voidaan ajatella aktiivisuuden iloksi, sen sijaan, että odotetaan asioiden tapahtuvan itsestään.
Valtaa voidaan perustella eri tavoin, kuten suojelulla, vastuulla ja toisen edun ajamisella. Kuntoutuja voi olla tavallaan jumissa tilanteessaan, eikä luonnollista itsensä toteuttamista pääse syntymään. Toipumisessa on kyse myös uskalluksesta. Pelkkä turva ja vaarallisuuden välttely voivat olla rajoittavia, olisi ehkä parempi löytää tasapaino turvallisuuden ja uskalluksen välillä.
Toipumisorientaatio voi olla hankalaksi koettu ymmärtämättömyyden vuoksi. Myös asian mitätöinti tavanomaisuuteen vedoten voi nousta esteeksi. Se voidaan kokea myös ylimääräisenä taakkana.
Tietty resilienssi eli muutosjoustavuus voidaan nähdä ominaisuutena palautua kriiseistä ja potentiaalina kasvaa kriiseistä. Resilienssissä ei tulisi pitää oleellisena vastoinkäymistä itsessään, vaan sen tuomat negatiiviset tunteet. Näistä tunteista yksilön olisi pyrittävä selviytymään.
Keskusteluissa toipumisorientaatio -ajattelussa kysytään osaamisen alueista ja taidoista, itsearvostuksesta, muiden itseä kohtaan tuntemasta arvostuksesta, omista itseopituista kuntoutumiseen liittyvistä taidoista ja siitä mitkä itsessä arvostetut asiat ja taidot ovat auttaneet aiemmin.
On ehkä parempi ajatella ihmiskeskeisesti kuin sairauskeskeisesti, asiantuntijakeskeisesti kuin käyttäjäkeskeisesti tai vahvuuskeskeisesti kuin vajekeskeisesti.
Vertaistuen ja kokemusasiantuntijoiden toiminta kuuluu toipumisorientaatioon. Vertaistoimintaa voi olla keskusteluun pohjautuva vertaisryhmä ja ohjattu toiminnallinen vertaisryhmä.
Kokemusasiantuntijuuteen liittyy toipumisorientaatiossa kokemusasiantuntijan puheenvuorot, palveluiden ja järjestelmien arviointi, palveluiden kehittäminen, ammattilaisen työparina toimiminen ja ammattilaisena toimiminen.
Kuntoutuja tulisi ottaa mukaan suunnitteluun, joka koskee hänen elämäänsä. Tasavertaiseen yhteistyösuhteeseen päästessä, ei ole kyse ammattilaisen suorittamasta ohjauksesta, vaan tällöin vaihdetaan kokemuksia ja punnitaan vaihtoehtoja.
Toipumisen arvioinnissa arvioidaan elämänlaatua, terveyttä ja arkielämän asioita. Kuten tyytyväisyyttä, päivittäisestä toiminnasta selviytymistä, tyytyväisyyttä omaan itseen, tyytyväisyyttä ihmissuhteisiin, tyytyväisyyttä asuinalueen olosuhteisiin, tarmokkuuden riittävyys arkipäivän elämää varten ja rahan riittävyys tarpeisiin nähden.
Mielen terveyttä voidaan mitata positiivisella mielenterveyden mittarilla. Osallisuutta osallisuuden kokemusmittarilla.
Kuntoutujan mahdollisuuksiin uskotaan ja kuntoutujan kokemukset ja näkemykset ovat yhteistyön lähtökohta. Kuntoutuja päättää ja hänestä ei puhuta, vaan hänelle puhutaan.
Kukin on joskus toipunut jostakin. Tähän meillä kaikilla on mahdollisuus. Täydellistä toipumattomuutta ei esiinny missään. Voidaan ajatella siirtyvämme parantamisesta huolenpitoon.
Lähde: RVMT-hanke, Markus Raivio